Olen kasvanut vahvojen naisten ympäröimänä ja ainoana tyttölapsena, joka on tehnyt minusta todella vahvan ja itsenäisen nuoren naisen, poissulkematta kaikkia muita nuoruuden kasvukipuja. Äitini, isän äitini, äidin äitini sekä äitipuoleni ansiosta olen saanut avaimet elämään neljältä todella erilaiselta naiselta, joilla jokaisella on ollut oma osansa siinä, millaiseksi naiseksi olen nyt vanhemmiten kasvanut. Jokainen heistä on täysin erilainen niin luonteeltaan kuin elämänkatsomukseltaankin, mutta jokaista heitä yhdistää itsenäisyys, vahvuus, periksiantamattomuus, avarakatseisuus ja empaattisuus. Olen heidän jokaisen kanssa erittäin läheinen, kunnioitan näitä naisia koko sydämestäni ja arvostan kaikkea, mitä olen heiltä oppinut.
Tykkään puuhailla asioita yksin ja muun muassa en karsasta tukkiutuneen viemärin avaamista, osaan asentaa kattolampun, kasata Ikean huonekalut, pestä auton ja avata kuohuviinipullon. Pieniä asioita, mutta asioita jotka kallistuvat suhteessa olevilla miehen tehtäväksi. Mihin sitä miestä sitten loppujen lopuksi edes tarvitsee, kun asiat voi hoitaa myös itse? Tai soittaa isälle ;-) Tällä hetkellä elämässäni on kaikki mallillaan, olen tyytyväinen nykytilanteeseeni, mutta monien mielestä vain se yksi puuttuu. Missä on mies?
Olen viimeiset 3,5 vuotta ollut yksin. Välillä oikein havahdun siihen, että vuodet menevät näin nopeasti ja siitä on jo aika pitkä aika, kun viimeksi seurustelin. Vuosiin on mahtunut pari vähän keveämpää tapailua vakavempaa juttua, mutta yhdestä jos toisestakin syystä ne ovat päättyneet. Vielä noin vuosi sitten huomaisin hakemalla hakevani sitä elämäni miestä ja melkein jo luulinkin sen löytäneeni, kunnes kaikki päättyi. Niihin aikoihin aloin taas treenaamaan ja sali vei mennessään. Huomasin treenaamisen täyttäneen sen miehenmentävän aukon ja lopetin hakemalla miehen hakemisen. Olin tyytyväinen arkeeni, oli paljon tekemistä ja tulokset veivät mukanaan. Sillä tiellä ollaan edelleen ja entistä motivoituneenpana kuin koskaan. Tajusin, etten tarvitse miestä, koska pärjään yksinkin.
Viime syksynä huomasin alkaneeni jännittämään mitään deittien tyylisiäkään miesten kanssa. Aloin vetkuttelemaan kaikkia näkemisten sopimisia niin kauan, että asia unohtui kokonaan, vain jäi toteuttamatta tai yksinkertaisesti peruin sovitut. Pystyin perustelemaan käytökseni sillä, että koulu, työ ja treenit vievät niin paljon aikaa, joten mikään suhteen tyylinenkään olisi hankala sovittaa elämääni. Varsinkin kun useat mahdollisista ehdokkaista asuivat vähän kauempana. Myös monien kohdalla jotkin typerät etsimällä etsityt pikkuseikat tulivat itselle kynnykseksi. Jos jo nyt joku asia epäilyttää, miksi vaivautuisin edes ottamaan miehestä enempää selvää? Problem solved ja sain jatkaa tyytyväisenä yksineloani.
Nyt olen vihdoin tajunnut, että mua vain pelottaa. Pelkään sitä, että mies tulee minun ja salin väliin, mies ei ymmärrä kuinka tärkeää treenaaminen on mulle, mitä jos suhteen myrskyt vaikuttavat treenaamiseeni ja kaikista pahin; entä jos treeni-intoni loppuu uuden suhteen tuoman huumoksen myötä? Olen sitä mieltä, että jos haluaa 100% tulokset, pitää kaikki tehdä 100% fokuksella ja ohjeiden mukaan. Mitä jos mies viekin sen 5% fokuksestani? En todellakaan halua epäonnistua tavoitteideni saavuttamisessa, kun olen kerrankin jossain hyvä. Tästä syystä pyrin mahdollisimman systemaattisesti ulkoistamaan elämästäni asioita, jotka voisivat olla esteenä Mikaela 2.0-projektilleni ja killerikropalle. Fiksua vai olenko vain liian neuroottinen? En ole aivan varma. Yksinoloonkin ja itsenäisyyteen vain tottuu niin nopeasti, että jollain tavalla pelottaa ajatus siitä luopumisesta.
Tietenkin tulee hetkiä joskus useammin, joskus harvemmin, kun kaipaisi ihmistä, jonka kainaloon voisi edes muutamana iltana viikossa käpertyä, ihmistä jolle voi hehkuttaa hyvää treeniä (thank god on edes instagram ;-) tai jolle voisi toivottaa joka ilta hyvää yötä ja joka arki-aamu ihanaa työpäivää. Ihmistä, jonka pelkkä halaus saisi mut unohtamaan kaikki murheet maailmassa. Ihmistä, joka rakastaisi mua vilpittömästi tälläisenä kuin olen ja joka tukisi unelmieni toteutumista, liittyivät ne sitten treenaukseen kuin tulevaisuuteen ylipäätänsäkin. Ihmistä, jota ei haittaa, että syön eväitä hassuissa paikoissa ja haluan kokata omat ruokani.
Ehkä mun kuitenkin pitää vielä hetki kasvaa lisää ihmisenä ja päästä lähemmäksi unelmakroppaani, jotta kokisin olevani valmis jakamaan vapaa-aikani tasapuolisesti miehelle sekä treenaukselle. Tosin pidän ovet ja ikkunat avoinna ja katson mitä elämä tuo. Uskon niin vahvasti kohtaloon, että jos jotain on tullakseen tai se on meant to be, asiat kyllä järjestyvät :-) Niin miesten kuin minkä tahansa muunkin asian suhteen.
Terkuin,
Mikaela ja puolen yön avautumiset