Päässä on viime aikoina pyörinyt ihan hurjasti asioita liittyen tulevaisuuteeni. Kirjoitin viime viikolla onnellisuudesta ja omana itsenään olemisesta. Omien haaveidensa toteuttamisesta ja sydämensä seuraamisesta. Tämän postauksen tarkoituksena ei ole pyörtää tuota tekstiä vaan avata mitä kaikkea mielessä voi pyöriä, vaikka olisi todella onnellinen tässä hetkessä. Tulossa siis vapauttavaa ajatuksenvirtaa mieltä painavista asioista. Tänään minulla on muutenkin todella huono päivä ja työhön liittyvissä asioissa jäi harmittamaan pari juttua, joten ihana purkaa vähän ajatuksia kirjoittamalla.
Heinäkuun 14. työsopimukseni Au Pairina päättyy ja tämän jälkeen olen niin sanotusti vapaa. Minun ei ole mikään pakko palata Suomeen, olen vailla työpaikkaa ja tavallaan koditonkin heinäkuun loppuun. Olen kouluni käynyt eikä ole tarvetta opiskella lisää, ellen halua. Voin tehdä aivan mitä tahansa. Myydä koko omaisuuteni ja lähteä kiertämään maailmaa, aloittaa vapaaehtoistyöt Intiassa, hakea opiskelemaan Maisterin tutkintoa Suomeen tai ulkomaille, hakea töitä Hollannista tai jostain muusta maasta. Voin palata Suomeen ja muuttaa vaikka Kouvolaan. Heinäkuun 14. lähtien maailma tulee olemaan minulle avoin kirja, joka pitää kirjoittaa. Kirja, joka pitää kuvittaa unelmilla ja haaveilla.
Olen paljon kirjoitellut, että haluan jäädä Hollantiin ja alkaa rakentaa elämääni tänne. Edelleenkään en ole muuttanut mieltäni, mutta uskotte varmaan, että tämä ei ole ihan helppo päätös. Vaikka yli 10% Hollannin väestöstä on ulkomaalaistaustaisia ja tämä on maahanmuuttajalle helppo maa, fakta on, että esimerkiksi työpaikan saaminen ei ole ihan yksinkertainen juttu, kun ei puhu sujuvaa hollantia. Omassa tilanteessani voisin ainakin aluksi tehdä lastenhoitoa ja siivousta ja siinä sivussa Personal trainerin töitä, mutta tietenkin haluaisin enemmän omaa koulutustani ja kiinnostuksiani vastaavan työn tulevaisuudessa. Onneksi hollanninkieleni paranee päivä päivältä ja esimerkiksi eilen latasin ainoastaan hollantia käyttäen uuden kuukauden solariumkorttiini. Tiedän, kuulostaa kirjoitettuna todella pieneltä asialta, mutta olen ollut täällä vasta seitsemän kuukautta ja alla ainoastaan kolmen kuukauden alkeiskurssi. Minulla on todella huono kielipää ja opiskelin viisi vuotta saksaa ala- ja yläasteella. Mitä jäi päähän? Osaan tilata yhden jäätelöpallon. Tai siis mennä jäätelöä myyvään paikkaan ja sanoa "ein kugel danke". Tuo kertoo varmasti aika paljon kielipäästäni!
Olen nukkunut viimeiset pari viikkoa todella huonosti ja tällä viikolla olen herännyt monena yönä pari-kolme tuntia nukahtamisesta ja pahimmassa tapauksessa ollut hereillä useamman tunnin. Tämä kertoo stressitasojen olevan koholla. Hereillä ollessa alan panikoimaan tulevaisuutta, selaan työpaikkoja ja hermoilen. Yritän saada jotain tolkkua tunteistani ja siitä mitä oikein haluan. Välillä tulee fiilis, että vihaan koko maata, kaikki ärsyttää ja haluan vain pois. Pakko päästä takaisin Suomeen. Yleensä tämä fiilis tulee joistain pienistä asioista, jotka ottavat pannuun. Kuten siitä, että hollantilaiset parkkeeraa autonsa ihan miten sattuu. Siis ei minkäänlaista logiikkaa. Tyhjä katu ja autoja on pysäköity kummallakin puolella katua miten päin tahansa, keskellä hidastetta (joojoo, siis siinä sen päällä tai puoliksi sen päällä), autot on parkkeerattu molemmin puolin täsmälleen samoihin kohtiin tai ne muodostavat ihme sokkelon, josta joutuu siksakmaan itse päästäkseen katua eteenpäin. Mukava siitä sitten yrittää itse mennä ohitse, kun täällä ei muutenkaan ole mitkään maailman leveimmät kadut ja tiet. Ruutuun osuminen on myös hollantilaisille autoilijoille todella vaikea asia. Suomalaisena voitte varmasti ymmärtää turhautumiseni. Välillä tekisi mieli tulostaa aimo kasa jotain huono parkkeeraus-memejä ja käydä lätkimässä niitä joka ainoaan autoon.
Olen myös huomannut, että minulla on ikävä suomalaisia miehiä. Suomessa kirotaan, kun suomalaiset ovat niin juroja tuppisuita, mutta ei se ruoho ole aina vihreämpää aidan toisellakaan puolella. Ihan yhtä hankalia miehet ovat ulkomaillakin ja hollantilaisista ei meinaa ottaa mitään tolkkua. Onneksi en koe mitään paineita miesjutuista, joten siinäs on outoja heh! Mutta kuten kirjoitin viime viikolla, olen itse pieni introvertti, joka tuntuu olevan osalle hollantilaisista omituinen asia. Olen tällä hetkellä tietokoneen kanssa kahvilassa nauttimassa lämpimästä illasta ja kirjoittamassa tätä postausta. Tarpeeksi jännittävä perjantai-ilta minulle.
Tällä hetkellä olo on todella ristiriitainen, koska sydämessäni tiedän ahdistuvani, jos palaan Suomeen. Toisella olalla painaa huoli pärjäämisestä, jos jään tänne. Myös kaikkien täällä asumiseen ja oleskeluun liittyvien juridisten asioiden onnistuminen stressaa, koska joudun tekemään muutoksia rekisteröitymiseeni. Tietenkin voisin EU:n kansalaisena olla täällä "pimeästi", mutta jos en ole virallisesti rekisteröitynyt mihinkään asuntoon (täällä vuokrataan paljon asuntoja ilman mahdollisuutta rekisteröintiin), vaikeuttaa se työnhakua ja nykyinen pankkini sekä vakuutusyhtiöni ei katso kovin hyvällä, jos en käytännössä asu missään. Eikä oma mielenterveyteni kestäisi ajatusta, että olen tavallaan laittomasti maassa. Ja jos tulen loppukesäksi Suomeen joudun tänne takaisin tullessa tekemään kaikki uudestaan, koska tietenkin minut kirjataan maasta poistuneeksi heinäkuussa. Nuo ovat onneksi aika helppoja asioita EU:n kansalaisille, mutta ymmärrätte varmasti pienen huoleni. Tässä tilanteessa ainoa vaihtoento on luottaa, että kaikki järjestyy. Kaikki tulee menemään hyvin, tiedän sen sisimmissäni.
Huh, tuollaista kaikkea pyörii mielessä tällä hetkellä. Nyt aion työntää murheet taka-alalle ja nauttia tästä kevään ensimmäisestä lämpimästä viikonlopusta sekä alkaneesta huhtikuusta. Ihanaa viikonloppua kaikille!