Kun sä et ole enää täällä

Minun on helppo päästää irti, mutta pelkään menettämistä. Ahdistun jo pelkästään kadottaessani tavaroita. Mitä jos en löydäkään enää sitä lempi kynääni, jonka mahdollisesti menetin. Kaikista eniten kuitenkin pelkään menettäväni perheeni. Kukapa ei. Perhe on korvaamaton ja ainutlaatuinen, täynnä vilpitöntä rakkautta ja jotain sellaista, jota haluaa varjella. Perheitä on erilaisia; elän itsekin uusioperheessä ja vuosi vuodelta olen saanut perheenlisäyksen ja veljieni avopuolisoiden myötä lisää upeita perheenjäseniä.

 Lähestyn kovaa vauhtia 30 ikävuotta ja vuosi vuodelta itseni lisäksi perheenjäseneni ikääntyvät. Lähivuosina ei ole enää itsestäänselvyys, että koko ydinperheeni on täällä. Tapaturmia voi aina tapahtua ja jotkut meistä muuttuvat suojelusenkeleiksi aivan liian aikaisin, mutta vanhuus on se, joka meidät kaikki täältä viimeistään vie. Olen ollut onnekas, koska minulla on edelleen kaksi isoäitiä sekä kaksi isoisää. Nyt on kuitenkin tullut elämässäni se etappi vastaan, kun alan sisäistämään sen, ettei näin tule olemaan ikuisesti. Mitään kriittistä ei tule toivon mukaan tapahtumaan lähiaikoina eikä kukaan perheessäni ole todellakaan kriittisessä tilassa, mutta huoli alkaa tehdä tuloaan. Pelottaa, koska en halua menettää.

Suvussani on paljon sairauksia ja pelkästään oman elämäni aikana on lähipiirissä hoidettu monta syöpää. Luojan kiitos jokaisessa tapauksessa on ollut onni matkassa ja kaikista on selvitty. Tämän lisäksi on ollut muita sairauksia, mutta jokainen porskuttaa edelleen eteenpäin. Sukurasitteista puhuttaessa olenkin todennut saavani varmaan loppujen lopuksi koko potin, eli kystan, vähintään yhden syövän, alzheimerin, kilpirauhasen vajaatoiminnan ja diabeteksen. Kaikki nuo ovat yleisiä ja helposti hoidettavissa, tai ainakin hidastettavissa, olevia sairauksia, joten mitään kauhuskenarioita en ole omalle kohdalle tehnyt. Ei kiinnosta mitä oma tulevaisuus tuo tullessaan vaan olen kiitollinen, että perheeni on näistä selvinnyt tai sairaus ei ole vielä vienyt täysin mukanaan.

Paluuni Hollannista Suomeen johtui puhtaasti perheestäni. Vuoteni aikana perheessäni tapahtui paljon ja itse kärsin siitä, kun en pystynyt olemaan paikalla. En ollut paikalla, kun veljentyttöni oli juuri syntynyt, en ollut paikalla, kun toinen isoisistäni oli sairas, en päässyt katsomaan toisiksi nuorimman veljeni Wanhojen tansseja. Jäin paitsi myös perinteisestä äitienpäivän lounaasta, jonka vietämme aina koko perheen voimin. Osa menettämistäni hetkistä olivat niitä, jotka tulevat uudestaan, mutta osa tapahtuu vain kerran. Vaikka olin alle 2 000 kilometrin päässä, olin kuitenkin liian kaukana. Valinta ei ollut helppo ja edelleen käyn päässäni läpi sitä kaikkea, jota jätin Hollantiin, mutta nyt minun kuuluu olla täällä.

Elämää ei saa ikinä elää muita varten tai muiden odotusten mukaisesti. Elämästä pitää tehdä itsensä näköinen ja toteuttaa omia haaveita. Olen elänyt tuon ohjenuoran mukaan, eikä kukaan missään tilanteessa pakottanut minua palaamaan. Iän myötä kuitenkin tietyt asiat painavat toisia enemmän ja tällä hetkellä perhe on pinossani päälimmäisenä. Nyt en halua olla se, jolta kysytään "vieläkö sä lähdet pois".

 Ihana veljentyttöni täytti tässä kuussa yhden vuoden. Reilu vuosi sitten tämän pikkuneidin syntymä herätti minut siihen, etten halua olla kaukana, kun jotain tälläistä tapahtuu uudestaan. En kertonut kellekään, mutta voin todella huonosti viikkoja sen jälkeen, kun kuulin syntymästä. Olo normalisoitui vasta, kun pääsin lentämään Suomeen ja näin vauvan ensimmäistä kertaa. En ole äiti-ihminen, lasten hankkiminen on suuri kysymysmerkki ja vältän kontakteja pienten lasten kanssa. Jostain syystä en koe oloani mukavaksi pienten lasten läheisyydessä. Ihan kiva katsoa, muttei koskea. Veljentyttöni kohdalla asia on täysin päinvastoin. Nyt neiti alkaa olemaan siinä iässä, että osaan olla hänen kanssaan. Kauhea myöntää, mutta en vain edelleenkään käsitä mitä voi tehdä vauvan kanssa, joka osaa maksimissaan maata mahallaan! En ole äiti-ihminen, mutta 110 prosenttinen täti-ihminen. Odotan innolla päivää, kun uskallan hoitaa tyttöä yksin ja olen miettinyt mitä kaikkea kivaa puuhataan hänen ollessa vanhempi.

Ajatus tähän postaukseen lähti viime isänpäivästä ja hetkestä, kun isäni isä ei aluksi tunnistanut minua. Tunne, joka meni koko kropan läpi oli aivan järkyttävä. Tiedostan hänellä olevan sairauden olevan pysäyttämätön ja hyviä päiviä muistin suhteen on paljon, aiheutti tuo tilanne kuitenkin itselle todella suuren reaktion. Minua on hävettänytkin myöntää, että olen ahdistunut pääpiirtettäin todella terveiden isovanhempieni vanhenemisesta. Jollain toisella on aina asiat huonommin. Miksi jokin sellainen ahdistaa ja surettaa, joka on täysin luonnollista ja sellaista, johon ei voi itse vaikuttaa. Vaikka huolehtisin enemmän ja enemmän, nukkuisin unettomia yöitä vielä viikkoja lisää, ei se muuta mitään. Päin vastoin tuhoan vain itseni.


Postaus on vailla punaista lankaa ja täyttä ajatuksenvirtaa, mutta tuli tunne, että haluan silti kirjoittaa tämän. Sangollinen huolta lähti harteilta ja olo keveni sitä mukaan, kun sai tekstin muodossa ajatukset pois mielestä. Ensi kerralla jotain aurinkoisempaa postausta!